Haaste: Kysy jotain, mitä et ole ennen kehdannut kysyä!

Löysin sattumalta mielenkiintoisen blogin, jota eräs nuori kaunis kuuro nainen kirjoittaa. Blogissaan hän kertoo elämästään kuurona. Tärkeimpänä juttuna elämässään hän pitää hevosia, etenkin omiaan. Blogin toivepostauksena on "elämäni kuurona", jossa hän vastaa moniin kysymyksiin kuuroudesta ja kuurona elämisestä. Suosittelen tutustumaan!

Haluan tarjota mahdollisuutta esittää kysymyksiä osittain samaan aihepiiriin liittyen, nimittäin kuuron vanhemman (kuulevana) lapsena olemisesta. Toki kuurouteenkin liittyviä kysymyksiäkin saa esittää, vastailen niihin parhaani mukaan.

Kuullako vai eikä kuulla?

Joskus mietin, että haluaisin olla kuuro. En välittäisi kuulla lasten meteliä, en liikenteen hälyä, jne. Jokunen aika sitten toinen korvani meni pitkäksi aikaa lukkoon. Kuulin tuolla korvalla huonommin noin viikon ajan. Pieni paniikki alkoi vallata, mitäs jos toinen korvani nyt kuuroutuu? Ajatus kuulemattomuudesta ei tuntunutkaan enää niin kivalta. Vaikka osaankin jo "valmiiksi" viittoa, niin en silti haluaisikaan menettää kuuloani. En edes osittain. Kun sitten viikon "lukkiutuneesta" korvasta kärsittyäni varasin ajan lääkäriin, korva aukeni. Olin helpottunut.

Vaikka äänet joskus rasittavatkin, ja vaikka joskus kuulee asioita joita ei olisi halunnut kuulla, niin silti olen kiitollinen kuulostani. Kuulen, jos lapsellani on toisessa huoneessa hätä, voin keskustella mieheni kanssa ennen nukahtamista (kuuroilla pitää olla valot, koska heidän pitää nähdä), kuulen musiikin kauniit sävelet, kuulen lintujen laulun, jne. Jotkut näistä voi ikään kuin korvata erilaisilla apuvälineillä (vrt. ovikellon hälytin). Kuitenkin esimerkiksi elokuva, jossa on suuret tehosteet, ei ole yhtä nautillosti katsottavaa ilman ääntä (tekstityksistä huolimatta) kuin äänen kanssa. Ihanne olisikin, jos voisi valita milloin kuulee ja milloin ei.

Jos kuitenkin pitäisi valita, kuulo vai näkö, niin valitsisin näön. Molempien menettämistä en uskalla edes ajatella. Ei pidä unohtaa sitä kaikkea kauneutta, jota silmillä voi ihailla. Lisäksi kokisin liikkumisen turvallisemmaksi, kun näen ympäristön. Uskon myös, että sopeutuisin kuulon menettämiseen helpommin kuin näön menettämiseen. Osaan viittomakieltä jo valmiiksi, samoin perheeni jonkin verran.

Nämä ovat arkoja aiheita. Pohdin uskallanko kirjoittaa, loukkaantuuko joku. Toisaalta nämä ovat rehellisiä ajatuksiani asiasta.

Hiljaisuus vs. musiikki

Oma suhtautumiseni musiikkiin on hyvin ristiriitainen. Toisaalta tykkään luukuttaa lempimusiikkiani autossa volumet täysillä. Toisaalta rakastan hiljaisuutta, joskus jopa enemmän kuin musiikkia. Minun on vaikea käsittää, miten musiikki on joillekin ihmisille kaikki kaikessa. Eräs tuttavani sanoi, että hänen koko maailmansa romahtaisi, jos häneltä otettaisiin musiikki pois. Itse en ihan noin voimakkaasti reagoisi.

Mieheni on muusikko. Hän tuottaa levyjä nopeammin kuin minä pysyn laskuissa. Hän on mukana erilaisissa musiikki-projekteissa, enkä ole niistä kaikista perillä. Alussa minusta oli romanttista kun hän tarttui kitaraan ja soitteli suloisia säveliä. Suhteemme syventyessä se alkoi ahdistaa. Mieheni on kyllä musiikillisesti lahjakas, mutta kuka sitä nyt loputtomiin jaksaa kuunnella toisen jammailuja? Nyt osaan suhtautua siihen neutraalisti: se on hänen työtään. Samoin mieheni huomioi, että tekee välillä muutakin. Emme yleensä kuuntele kotona yhdessä musiikkia. Väsyn helposti, jos jatkuvasti taustalla soi. Olen kai tulossa vanhaksi? Teini-iässä kuuntelin musiikkia lähes tauotta. Ehkäpä muusikko puolisona on saanut minut arvostamaan hiljaisuutta.

Yllättävä kuolinviesti

Nykyään melkein kaikilla on kännykät. Myös äidilläni on kännykkä. Hän tekstailee ja soittaa videopuheluja. Isälläni ei kännykkää ole. Jos tahdon saada häneen yhteyden, minun on kirjoitettava hänelle kirje tai vaihtoehtoisesti soitettava hänen työpaikalleen.

Thaimaalainen postimerkki vuodelta 1981
Lähde: freedigitalphotos.net

Kerran sain puhelun huoltoasemalta. Isäni oli pyytänyt heitä soittamaan minulle hänen puolestaan. Isäni ihmetteli, minne hänen siskonsa oli kadonnut. Isäni oli mennyt käymään siskonsa ovella, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Ikkunoista näkyi, että asunto oli tyhjä. Oli ihan hirveää kertoa, että sisko oli kuollut kaksi vuotta sitten. Huoltamon työntekijä sanoi, että eihän hän voi sellaista sanoa isälleni. Rohkaisin, että sanottava se on. Isäni oli selvästi järkyttynyt uutisesta. Sovittiin että hän tulee käymään luonani. Ihmettelin, miksi isälleni ei ollut kerrottu. Soitin isäni toiselle siskolle, joka on vielä elossa. Selvisi, että hän oli lähettänyt isälleni kortin. Ilmeisesti se oli postin mukana hävinnyt.

Näin jälkeenpäin mietin, olisiko minun pitänyt kertoa isälleni hänen siskonsa kuolemasta kasvotusten. Toisaalta, en tiedä mitä olisin vastannut hänen kysymykseensä, missä hänen siskonsa on. En voi ensin valehdella, että sisko on elossa ja sitten kasvotusten sanoa, että eipäs olekaan. Lisäksi tilanne oli hyvin erikoinen, sillä "puhuin" hänen kanssaan ensimmäistä kertaa eläessäni puhelimessa. Emme pidä säännöllisesti yhteyttä, tapaamme noin 1-2 vuoden välein. Yleensä isäni tulee yllätyskäynnille luokseni. Olin pieni kun vanhempani erosivat. Muutettuamme äitini kanssa toiseen kaupunkiin, tapaamiset isäni kanssa loppuivat. Välissä oli monen vuoden tauko, kunnes lähetin hänelle kutsun rippijuhliini. Isäni ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta hän tuli myöhemmin minua katsomaan. Häihini hän tuli. Oikeastaan tapaamisemme ovat tiuhentuneet vasta minun ollessa lähellä aikuisikää. Koska isäni on kuuro, eikä hänellä ole puhelinta, on yhteydenpitomme ollut hyvin olematonta. Joskus olen saattanut lähettää hänelle kortin. Isältäni olen saanut muistaakseni yhden kortin, joka on minulla vieläkin tallessa.

Saavatko kuurot kiroilla?

Kun olin pieni, minulla oli maailman paras perhepäivähoitaja. Hänen toiminnassaan yhdistyivät rakkaus ja rajojen asettaminen. Jossain vaiheessa pieni lapsiryhmämme ajankohtaiseksi puheenaiheeksi nousi kiroilu. Onko se sallittua, mitkä oikeastaan ovat ”rumia sanoja”. Selvää oli, että hoidossa ei saanut kiroilla. Siitä seurasi suun peseminen saippualla. Uteliaana päätin kokeilla, kävisikö siinä oikeasti niin. Jokainen jonka suu on pesty saippualla, tietää, ettei se ole mukavaa. Sanktio osoittautui toimivaksi, enkä halunnut kokeilla kiroilemista enää uudestaan.

Joskus olen kuullut vitsailtavan, että jos kuuro kiroilee, niin pestäänkö hänen kädet saippualla. Ei naurattanut. En osaa perustella sitä, miksi se minua loukkaa. Ehkä kuulun väärään kohderyhmään? Yläasteella meille opetettiin äidinkielen tunnilla, että vitsejä kertoessa kannattaa huomioida kohdeyleisö. Ei ole soveliasta tehdä pilaa toisten kustannuksella. Esimerkiksi blondi-vitsit eivät välttämättä uppoa, jos kuulijana on joku vaaleahiuksinen.

En ole koskaan nähnyt äitini kiroilevan. Isäni saattaa joskus käyttää kirosanoja viittoessaan, mutta en näe häntä kovin usein. Suurimman osan kuurojen kanssa vietetystä ajastani olen ollut sellaisten kuurojen seurassa, jotka eivät kiroile. Jos näen kuuron kiroilevan, hämmennyn. En ole tottunut sellaiseen.

Saavatko kuurot kiroilla? Jos kysymystä tarkastellaan ihmisoikeuksien näkökulmasta, vastaus on kyllä. Kuuroilla on samat oikeudet ilmaista itseään, kuin kuulevilla. Tätä vapautta ei tietenkään saa käyttää toisen ihmisen loukkaamiseen ja halventamiseen. Kuurojen kiroilemista voidaan lähestyä myös kysymällä, sopiiko kiroileminen kenellekään? Mielestäni ei.

"ei saa kiroilla"
Kuva: Sclera, Papunet

Viereinen kuva on peräisin Papunetin kuvapankista.

"Papunetin kuvapankin materiaalia voi tulostaa ja tallentaa omalle koneelle esimerkiksi kuntoutuksessa ja opetuksessa käytettäväksi. Kuvapankissa on lähes 3 700 piirroskuvaa, 2 400 valokuvaa, 2 000 viittomakuvaa, 10 300 Sclera-piktogrammia ja yli 1 100 Mulberry-kuvaa, eli yhteensä lähes 19 500 kuvaa." (Papunet)

Sairastamisen vaikeus

Ikävä kurkkukipu on piinannut minua jo kahtena päivänä. Aamuisin olo on kauhea, mutta kohentuu parilla ibuprofeenilla. Luulen että on flunssa tulossa. Ajankohta on mitä huonoin, sillä vanhimmalla lapsella oli tänään synttärit. Pohdin pitkään, täytyykö juhlat peruuttaa. Sääli lastani kohtaan voitti, ja juhlat pidettiin. Juhlien siirtäminen olisi mennyt pitkälle, koska seuraavalle viikonlopulle oli jo ohjelmaa. En kuitenkaan halunnut tartuttaa vieraita, joten pysyttelin juhlien ajan sivummalla. Päävastuu oli miehelläni. Itse käsittelin tarjottavia kumihanskat kädessä. Herkimmille (=riskiryhmään kuuluville) vieraille ilmoitin etukäteen mahdollisesta alkavasta flunssastani. Silti poden huonoa omatuntoa että juhlia ei peruttu. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että flunssan voi saada mistä vain, ja moni käy töissä vielä siinä vaiheessa kun kuume ei ole noussut vaikka alkavan flunssan oireita jo on.

Lapsena/nuorena kun sairastin, äitini osti minulle jotain ”helppoa syötävää”. Pötkötin päivät sohvalla katsellen tv:tä. Jos olin oikein sairas, hän käytti kuulolaitetta. Sen avulla hän kuuli, jos huusin apua toisessa huoneessa. Muutoin hän ei kuulolaitetta halunnut käyttää, eikä se minuakaan haitannut. Joskus (kännyköiden tultua markkinoille) saatoin tehdä niinkin, että soitin ”hälärin” kotipuhelimeen, jolloin hälytinvalo alkoi vilkkua. Äitini tiesi tulla katsomaan mikä on tilanne.

Nyt aikuisena sairastaessa minua hoivaa mieheni. Hankalimpia ovat ne tilanteet, joissa koko perhe on sairaana. Silloin hoivaa antaa se joka on vähiten huonoimmassa kunnossa. Onneksi näitä tilanteita on harvoin. Kerran olimme koko perhe vatsataudissa. Silloin pyysin äitini apuun. Ihme kyllä, häneen se ei tarttunut. Onneksi.

Viittomakielen oppiminen: Miksi viittomista hävetään?

Minulta on usein kysytty, kuinka olen oppinut viittomaan. Olen aina luullut, että viittomakielentaito periytyy äidinmaidossa. Näin ei kuitenkaan ole. Asia selvisi minulle viime syksynä, kun liityin Kuurojen vanhempien kuulevien lasten yhdistykseen. Yllätyin, kun kaikki eivät osanneetkaan viittoa. Jos vanhemmat eivät viito lapselleen, ei lapsi opi viittomaan. Liikutuin. Ymmärsin olevani etuoikeutettu. Yhtäkkiä arvostin paljon enemmän vanhempiani, jotka ovat viittoneet minulle pienestä lähtien.

Kuurot puhuvat epäselvästi. Viittoessaan he saattavat päästellä erilaisia äännähdyksiä. Se johtuu siitä, että he eivät kuule omaa ääntään. Lapsena minua hävetti, kun toiset lapset matkivat äitiäni. Kerran yksi lapsi kysyi, kuinka ymmärrän mitä äitini puhuu. Sanoin että meillä on oma salakieli, että sitä ei ymmärrä kukaan muu. Ei se kaukana totuudesta ollut. Vieläkin ymmärrän mitä äitini sanoo, vaikka pitäisin silmiäni kiinni.

Omat lapseni ovat oppineet jonkin verran viittomakieltä. Huomaan heissä samaa häveliäisyyttä mitä itselläni oli lapsena. He eivät mielellään viito muiden nähden. Kaikki eivät ymmärrä sitä. Monet sanovat että viittomakieli on kaunista. Ei se aina ole. Eihän tavallinen puhekaan ole. Jos viittoja on vihainen ja kiihtynyt, viittomat näyttävät rajuilta ja töksähtäviltä. Lisäksi kasvot ovat kurttuiset. Mielestäni viitotut laulut ovat kauniita. Niissä liikkeet ovat sulavat, kasvoilla on tyyni ja rauhallinen ilme.

”Ennen vanhaan” oli häpeällistä viittoa julkisesti, saatettiin jopa haukkua apinaksi. Äitini on sitä ikäluokkaa, joka sai karttakepistä näpeilleen jos viittoi koulussa. Kuurot pakotettiin puhumaan. Taustalla vaikutti oralismi. Uskottiin, että ihminen ei voi ajatella tai kehittyä henkisesti muutoin kuin puhekielen kautta. Äitini on kertonut, että eräs hänen luokkatoverinsa opetti häntä salaa välitunnilla viittomaan. Ajatella, kun toiset menivät salaa nurkan taakse tupakoimaan, kuurot menivät salaa viittomaan! Viittomakieleen liittyvän häpeän takia jotkut kieltäytyivät viittomasta lapsilleen julkisilla paikoilla. Tavallaan äitini oli aikansa kapinallinen, koska hän viittoi minulle ajasta ja paikasta riippumatta. Siksi minäkin osaan nyt viittoa ja olen ylpeä siitä!