Haaste: Kysy jotain, mitä et ole ennen kehdannut kysyä!

Löysin sattumalta mielenkiintoisen blogin, jota eräs nuori kaunis kuuro nainen kirjoittaa. Blogissaan hän kertoo elämästään kuurona. Tärkeimpänä juttuna elämässään hän pitää hevosia, etenkin omiaan. Blogin toivepostauksena on "elämäni kuurona", jossa hän vastaa moniin kysymyksiin kuuroudesta ja kuurona elämisestä. Suosittelen tutustumaan!

Haluan tarjota mahdollisuutta esittää kysymyksiä osittain samaan aihepiiriin liittyen, nimittäin kuuron vanhemman (kuulevana) lapsena olemisesta. Toki kuurouteenkin liittyviä kysymyksiäkin saa esittää, vastailen niihin parhaani mukaan.

Kuullako vai eikä kuulla?

Joskus mietin, että haluaisin olla kuuro. En välittäisi kuulla lasten meteliä, en liikenteen hälyä, jne. Jokunen aika sitten toinen korvani meni pitkäksi aikaa lukkoon. Kuulin tuolla korvalla huonommin noin viikon ajan. Pieni paniikki alkoi vallata, mitäs jos toinen korvani nyt kuuroutuu? Ajatus kuulemattomuudesta ei tuntunutkaan enää niin kivalta. Vaikka osaankin jo "valmiiksi" viittoa, niin en silti haluaisikaan menettää kuuloani. En edes osittain. Kun sitten viikon "lukkiutuneesta" korvasta kärsittyäni varasin ajan lääkäriin, korva aukeni. Olin helpottunut.

Vaikka äänet joskus rasittavatkin, ja vaikka joskus kuulee asioita joita ei olisi halunnut kuulla, niin silti olen kiitollinen kuulostani. Kuulen, jos lapsellani on toisessa huoneessa hätä, voin keskustella mieheni kanssa ennen nukahtamista (kuuroilla pitää olla valot, koska heidän pitää nähdä), kuulen musiikin kauniit sävelet, kuulen lintujen laulun, jne. Jotkut näistä voi ikään kuin korvata erilaisilla apuvälineillä (vrt. ovikellon hälytin). Kuitenkin esimerkiksi elokuva, jossa on suuret tehosteet, ei ole yhtä nautillosti katsottavaa ilman ääntä (tekstityksistä huolimatta) kuin äänen kanssa. Ihanne olisikin, jos voisi valita milloin kuulee ja milloin ei.

Jos kuitenkin pitäisi valita, kuulo vai näkö, niin valitsisin näön. Molempien menettämistä en uskalla edes ajatella. Ei pidä unohtaa sitä kaikkea kauneutta, jota silmillä voi ihailla. Lisäksi kokisin liikkumisen turvallisemmaksi, kun näen ympäristön. Uskon myös, että sopeutuisin kuulon menettämiseen helpommin kuin näön menettämiseen. Osaan viittomakieltä jo valmiiksi, samoin perheeni jonkin verran.

Nämä ovat arkoja aiheita. Pohdin uskallanko kirjoittaa, loukkaantuuko joku. Toisaalta nämä ovat rehellisiä ajatuksiani asiasta.

Yllättävä kuolinviesti

Nykyään melkein kaikilla on kännykät. Myös äidilläni on kännykkä. Hän tekstailee ja soittaa videopuheluja. Isälläni ei kännykkää ole. Jos tahdon saada häneen yhteyden, minun on kirjoitettava hänelle kirje tai vaihtoehtoisesti soitettava hänen työpaikalleen.

Thaimaalainen postimerkki vuodelta 1981
Lähde: freedigitalphotos.net

Kerran sain puhelun huoltoasemalta. Isäni oli pyytänyt heitä soittamaan minulle hänen puolestaan. Isäni ihmetteli, minne hänen siskonsa oli kadonnut. Isäni oli mennyt käymään siskonsa ovella, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Ikkunoista näkyi, että asunto oli tyhjä. Oli ihan hirveää kertoa, että sisko oli kuollut kaksi vuotta sitten. Huoltamon työntekijä sanoi, että eihän hän voi sellaista sanoa isälleni. Rohkaisin, että sanottava se on. Isäni oli selvästi järkyttynyt uutisesta. Sovittiin että hän tulee käymään luonani. Ihmettelin, miksi isälleni ei ollut kerrottu. Soitin isäni toiselle siskolle, joka on vielä elossa. Selvisi, että hän oli lähettänyt isälleni kortin. Ilmeisesti se oli postin mukana hävinnyt.

Näin jälkeenpäin mietin, olisiko minun pitänyt kertoa isälleni hänen siskonsa kuolemasta kasvotusten. Toisaalta, en tiedä mitä olisin vastannut hänen kysymykseensä, missä hänen siskonsa on. En voi ensin valehdella, että sisko on elossa ja sitten kasvotusten sanoa, että eipäs olekaan. Lisäksi tilanne oli hyvin erikoinen, sillä "puhuin" hänen kanssaan ensimmäistä kertaa eläessäni puhelimessa. Emme pidä säännöllisesti yhteyttä, tapaamme noin 1-2 vuoden välein. Yleensä isäni tulee yllätyskäynnille luokseni. Olin pieni kun vanhempani erosivat. Muutettuamme äitini kanssa toiseen kaupunkiin, tapaamiset isäni kanssa loppuivat. Välissä oli monen vuoden tauko, kunnes lähetin hänelle kutsun rippijuhliini. Isäni ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta hän tuli myöhemmin minua katsomaan. Häihini hän tuli. Oikeastaan tapaamisemme ovat tiuhentuneet vasta minun ollessa lähellä aikuisikää. Koska isäni on kuuro, eikä hänellä ole puhelinta, on yhteydenpitomme ollut hyvin olematonta. Joskus olen saattanut lähettää hänelle kortin. Isältäni olen saanut muistaakseni yhden kortin, joka on minulla vieläkin tallessa.

Saavatko kuurot kiroilla?

Kun olin pieni, minulla oli maailman paras perhepäivähoitaja. Hänen toiminnassaan yhdistyivät rakkaus ja rajojen asettaminen. Jossain vaiheessa pieni lapsiryhmämme ajankohtaiseksi puheenaiheeksi nousi kiroilu. Onko se sallittua, mitkä oikeastaan ovat ”rumia sanoja”. Selvää oli, että hoidossa ei saanut kiroilla. Siitä seurasi suun peseminen saippualla. Uteliaana päätin kokeilla, kävisikö siinä oikeasti niin. Jokainen jonka suu on pesty saippualla, tietää, ettei se ole mukavaa. Sanktio osoittautui toimivaksi, enkä halunnut kokeilla kiroilemista enää uudestaan.

Joskus olen kuullut vitsailtavan, että jos kuuro kiroilee, niin pestäänkö hänen kädet saippualla. Ei naurattanut. En osaa perustella sitä, miksi se minua loukkaa. Ehkä kuulun väärään kohderyhmään? Yläasteella meille opetettiin äidinkielen tunnilla, että vitsejä kertoessa kannattaa huomioida kohdeyleisö. Ei ole soveliasta tehdä pilaa toisten kustannuksella. Esimerkiksi blondi-vitsit eivät välttämättä uppoa, jos kuulijana on joku vaaleahiuksinen.

En ole koskaan nähnyt äitini kiroilevan. Isäni saattaa joskus käyttää kirosanoja viittoessaan, mutta en näe häntä kovin usein. Suurimman osan kuurojen kanssa vietetystä ajastani olen ollut sellaisten kuurojen seurassa, jotka eivät kiroile. Jos näen kuuron kiroilevan, hämmennyn. En ole tottunut sellaiseen.

Saavatko kuurot kiroilla? Jos kysymystä tarkastellaan ihmisoikeuksien näkökulmasta, vastaus on kyllä. Kuuroilla on samat oikeudet ilmaista itseään, kuin kuulevilla. Tätä vapautta ei tietenkään saa käyttää toisen ihmisen loukkaamiseen ja halventamiseen. Kuurojen kiroilemista voidaan lähestyä myös kysymällä, sopiiko kiroileminen kenellekään? Mielestäni ei.

"ei saa kiroilla"
Kuva: Sclera, Papunet

Viereinen kuva on peräisin Papunetin kuvapankista.

"Papunetin kuvapankin materiaalia voi tulostaa ja tallentaa omalle koneelle esimerkiksi kuntoutuksessa ja opetuksessa käytettäväksi. Kuvapankissa on lähes 3 700 piirroskuvaa, 2 400 valokuvaa, 2 000 viittomakuvaa, 10 300 Sclera-piktogrammia ja yli 1 100 Mulberry-kuvaa, eli yhteensä lähes 19 500 kuvaa." (Papunet)

Avataan nyrkit

Olen pienestä pitäen haaveillut kirjailijan urasta. Tartuin kynän varteen jo ala-asteella, kirjoittaen mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Opettajani kehui mielikuvitustani. Eräs luokallani oleva poika haukkui käsialaani pojan käsialaksi, kun taas minun mielestä hänen käsialansa näytti tytön käsialalta. Yläasteella osallistuin opettajan kannustuksesta runokilpailuun, jossa osa runoista painettaisiin kirjaksi. En voittanut kilpailua, mutta runoni pääsi kirjaan. Murrosiässä lopetin kirjoittamisen. En vieläkään tiedä miten se tapahtui. Jotenkin se vain jäi, luovuus katosi. Myöhemmin löysin keskeneräiseksi jääneen kirjani, johon olin kirjoittanut isoilla kirjaimilla kanteen ”PASKA”.

Haluan kertoa blogissani, millaista on elää ja kasvaa kuurojen vanhempien lapsena kuulevassa yhteiskunnassa. Kirjoitan suomeksi, tietoisena siitä että englanniksi tavoittaisin enemmän lukijoita. En välitä. Myös viittomakielinen blogi kävi mielessäni, mutta se olisi edellyttänyt kameralle esiintymistä, enkä ole siihen vielä valmis.

En tavoittele suurta yleisöä, mutta toivon että kirjoitukseni voisi vaikuttaa edes yhteen lukijaan. Me ihmiset olemme joskus koneita, jotka suoritamme elämäämme. Teemme asioita koska on pakko, koska niin on ollut aina tapana. Isot rattaat pyörivät ympärillämme, emmekä tiedä minne meitä viedään. Haluan, että edes yksi ihminen avaisi silmänsä, katsoisi ympärilleen, uskaltaisi hypätä pois kyydistä ja mennä minne itse haluaa, olla se mikä oikeasti on. Ihminen. Ei koneen osa.

"Anna mun nähdä kun maailma muuttuu
Anna nähdä kun viha unohtuu
Nähdä kun unelmistaan voi tehdäkin totta
Ja oikeus toteutuu
Anna mun nähdä kun muurit murtuu
Anna nähdä kun nyrkit avautuu
Nähdä kun rikas köyhälle ovensa avaa
Ja oikeus toteutuu" (NMB - Utopia)

http://www.youtube.com/watch?v=rWYeL6cnTrU