Yllättävä kuolinviesti

Nykyään melkein kaikilla on kännykät. Myös äidilläni on kännykkä. Hän tekstailee ja soittaa videopuheluja. Isälläni ei kännykkää ole. Jos tahdon saada häneen yhteyden, minun on kirjoitettava hänelle kirje tai vaihtoehtoisesti soitettava hänen työpaikalleen.

Thaimaalainen postimerkki vuodelta 1981
Lähde: freedigitalphotos.net

Kerran sain puhelun huoltoasemalta. Isäni oli pyytänyt heitä soittamaan minulle hänen puolestaan. Isäni ihmetteli, minne hänen siskonsa oli kadonnut. Isäni oli mennyt käymään siskonsa ovella, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Ikkunoista näkyi, että asunto oli tyhjä. Oli ihan hirveää kertoa, että sisko oli kuollut kaksi vuotta sitten. Huoltamon työntekijä sanoi, että eihän hän voi sellaista sanoa isälleni. Rohkaisin, että sanottava se on. Isäni oli selvästi järkyttynyt uutisesta. Sovittiin että hän tulee käymään luonani. Ihmettelin, miksi isälleni ei ollut kerrottu. Soitin isäni toiselle siskolle, joka on vielä elossa. Selvisi, että hän oli lähettänyt isälleni kortin. Ilmeisesti se oli postin mukana hävinnyt.

Näin jälkeenpäin mietin, olisiko minun pitänyt kertoa isälleni hänen siskonsa kuolemasta kasvotusten. Toisaalta, en tiedä mitä olisin vastannut hänen kysymykseensä, missä hänen siskonsa on. En voi ensin valehdella, että sisko on elossa ja sitten kasvotusten sanoa, että eipäs olekaan. Lisäksi tilanne oli hyvin erikoinen, sillä "puhuin" hänen kanssaan ensimmäistä kertaa eläessäni puhelimessa. Emme pidä säännöllisesti yhteyttä, tapaamme noin 1-2 vuoden välein. Yleensä isäni tulee yllätyskäynnille luokseni. Olin pieni kun vanhempani erosivat. Muutettuamme äitini kanssa toiseen kaupunkiin, tapaamiset isäni kanssa loppuivat. Välissä oli monen vuoden tauko, kunnes lähetin hänelle kutsun rippijuhliini. Isäni ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta hän tuli myöhemmin minua katsomaan. Häihini hän tuli. Oikeastaan tapaamisemme ovat tiuhentuneet vasta minun ollessa lähellä aikuisikää. Koska isäni on kuuro, eikä hänellä ole puhelinta, on yhteydenpitomme ollut hyvin olematonta. Joskus olen saattanut lähettää hänelle kortin. Isältäni olen saanut muistaakseni yhden kortin, joka on minulla vieläkin tallessa.

Sairastamisen vaikeus

Ikävä kurkkukipu on piinannut minua jo kahtena päivänä. Aamuisin olo on kauhea, mutta kohentuu parilla ibuprofeenilla. Luulen että on flunssa tulossa. Ajankohta on mitä huonoin, sillä vanhimmalla lapsella oli tänään synttärit. Pohdin pitkään, täytyykö juhlat peruuttaa. Sääli lastani kohtaan voitti, ja juhlat pidettiin. Juhlien siirtäminen olisi mennyt pitkälle, koska seuraavalle viikonlopulle oli jo ohjelmaa. En kuitenkaan halunnut tartuttaa vieraita, joten pysyttelin juhlien ajan sivummalla. Päävastuu oli miehelläni. Itse käsittelin tarjottavia kumihanskat kädessä. Herkimmille (=riskiryhmään kuuluville) vieraille ilmoitin etukäteen mahdollisesta alkavasta flunssastani. Silti poden huonoa omatuntoa että juhlia ei peruttu. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että flunssan voi saada mistä vain, ja moni käy töissä vielä siinä vaiheessa kun kuume ei ole noussut vaikka alkavan flunssan oireita jo on.

Lapsena/nuorena kun sairastin, äitini osti minulle jotain ”helppoa syötävää”. Pötkötin päivät sohvalla katsellen tv:tä. Jos olin oikein sairas, hän käytti kuulolaitetta. Sen avulla hän kuuli, jos huusin apua toisessa huoneessa. Muutoin hän ei kuulolaitetta halunnut käyttää, eikä se minuakaan haitannut. Joskus (kännyköiden tultua markkinoille) saatoin tehdä niinkin, että soitin ”hälärin” kotipuhelimeen, jolloin hälytinvalo alkoi vilkkua. Äitini tiesi tulla katsomaan mikä on tilanne.

Nyt aikuisena sairastaessa minua hoivaa mieheni. Hankalimpia ovat ne tilanteet, joissa koko perhe on sairaana. Silloin hoivaa antaa se joka on vähiten huonoimmassa kunnossa. Onneksi näitä tilanteita on harvoin. Kerran olimme koko perhe vatsataudissa. Silloin pyysin äitini apuun. Ihme kyllä, häneen se ei tarttunut. Onneksi.

Viittomakielen oppiminen: Miksi viittomista hävetään?

Minulta on usein kysytty, kuinka olen oppinut viittomaan. Olen aina luullut, että viittomakielentaito periytyy äidinmaidossa. Näin ei kuitenkaan ole. Asia selvisi minulle viime syksynä, kun liityin Kuurojen vanhempien kuulevien lasten yhdistykseen. Yllätyin, kun kaikki eivät osanneetkaan viittoa. Jos vanhemmat eivät viito lapselleen, ei lapsi opi viittomaan. Liikutuin. Ymmärsin olevani etuoikeutettu. Yhtäkkiä arvostin paljon enemmän vanhempiani, jotka ovat viittoneet minulle pienestä lähtien.

Kuurot puhuvat epäselvästi. Viittoessaan he saattavat päästellä erilaisia äännähdyksiä. Se johtuu siitä, että he eivät kuule omaa ääntään. Lapsena minua hävetti, kun toiset lapset matkivat äitiäni. Kerran yksi lapsi kysyi, kuinka ymmärrän mitä äitini puhuu. Sanoin että meillä on oma salakieli, että sitä ei ymmärrä kukaan muu. Ei se kaukana totuudesta ollut. Vieläkin ymmärrän mitä äitini sanoo, vaikka pitäisin silmiäni kiinni.

Omat lapseni ovat oppineet jonkin verran viittomakieltä. Huomaan heissä samaa häveliäisyyttä mitä itselläni oli lapsena. He eivät mielellään viito muiden nähden. Kaikki eivät ymmärrä sitä. Monet sanovat että viittomakieli on kaunista. Ei se aina ole. Eihän tavallinen puhekaan ole. Jos viittoja on vihainen ja kiihtynyt, viittomat näyttävät rajuilta ja töksähtäviltä. Lisäksi kasvot ovat kurttuiset. Mielestäni viitotut laulut ovat kauniita. Niissä liikkeet ovat sulavat, kasvoilla on tyyni ja rauhallinen ilme.

”Ennen vanhaan” oli häpeällistä viittoa julkisesti, saatettiin jopa haukkua apinaksi. Äitini on sitä ikäluokkaa, joka sai karttakepistä näpeilleen jos viittoi koulussa. Kuurot pakotettiin puhumaan. Taustalla vaikutti oralismi. Uskottiin, että ihminen ei voi ajatella tai kehittyä henkisesti muutoin kuin puhekielen kautta. Äitini on kertonut, että eräs hänen luokkatoverinsa opetti häntä salaa välitunnilla viittomaan. Ajatella, kun toiset menivät salaa nurkan taakse tupakoimaan, kuurot menivät salaa viittomaan! Viittomakieleen liittyvän häpeän takia jotkut kieltäytyivät viittomasta lapsilleen julkisilla paikoilla. Tavallaan äitini oli aikansa kapinallinen, koska hän viittoi minulle ajasta ja paikasta riippumatta. Siksi minäkin osaan nyt viittoa ja olen ylpeä siitä!