Kuullako vai eikä kuulla?

Joskus mietin, että haluaisin olla kuuro. En välittäisi kuulla lasten meteliä, en liikenteen hälyä, jne. Jokunen aika sitten toinen korvani meni pitkäksi aikaa lukkoon. Kuulin tuolla korvalla huonommin noin viikon ajan. Pieni paniikki alkoi vallata, mitäs jos toinen korvani nyt kuuroutuu? Ajatus kuulemattomuudesta ei tuntunutkaan enää niin kivalta. Vaikka osaankin jo "valmiiksi" viittoa, niin en silti haluaisikaan menettää kuuloani. En edes osittain. Kun sitten viikon "lukkiutuneesta" korvasta kärsittyäni varasin ajan lääkäriin, korva aukeni. Olin helpottunut.

Vaikka äänet joskus rasittavatkin, ja vaikka joskus kuulee asioita joita ei olisi halunnut kuulla, niin silti olen kiitollinen kuulostani. Kuulen, jos lapsellani on toisessa huoneessa hätä, voin keskustella mieheni kanssa ennen nukahtamista (kuuroilla pitää olla valot, koska heidän pitää nähdä), kuulen musiikin kauniit sävelet, kuulen lintujen laulun, jne. Jotkut näistä voi ikään kuin korvata erilaisilla apuvälineillä (vrt. ovikellon hälytin). Kuitenkin esimerkiksi elokuva, jossa on suuret tehosteet, ei ole yhtä nautillosti katsottavaa ilman ääntä (tekstityksistä huolimatta) kuin äänen kanssa. Ihanne olisikin, jos voisi valita milloin kuulee ja milloin ei.

Jos kuitenkin pitäisi valita, kuulo vai näkö, niin valitsisin näön. Molempien menettämistä en uskalla edes ajatella. Ei pidä unohtaa sitä kaikkea kauneutta, jota silmillä voi ihailla. Lisäksi kokisin liikkumisen turvallisemmaksi, kun näen ympäristön. Uskon myös, että sopeutuisin kuulon menettämiseen helpommin kuin näön menettämiseen. Osaan viittomakieltä jo valmiiksi, samoin perheeni jonkin verran.

Nämä ovat arkoja aiheita. Pohdin uskallanko kirjoittaa, loukkaantuuko joku. Toisaalta nämä ovat rehellisiä ajatuksiani asiasta.

Hiljaisuus vs. musiikki

Oma suhtautumiseni musiikkiin on hyvin ristiriitainen. Toisaalta tykkään luukuttaa lempimusiikkiani autossa volumet täysillä. Toisaalta rakastan hiljaisuutta, joskus jopa enemmän kuin musiikkia. Minun on vaikea käsittää, miten musiikki on joillekin ihmisille kaikki kaikessa. Eräs tuttavani sanoi, että hänen koko maailmansa romahtaisi, jos häneltä otettaisiin musiikki pois. Itse en ihan noin voimakkaasti reagoisi.

Mieheni on muusikko. Hän tuottaa levyjä nopeammin kuin minä pysyn laskuissa. Hän on mukana erilaisissa musiikki-projekteissa, enkä ole niistä kaikista perillä. Alussa minusta oli romanttista kun hän tarttui kitaraan ja soitteli suloisia säveliä. Suhteemme syventyessä se alkoi ahdistaa. Mieheni on kyllä musiikillisesti lahjakas, mutta kuka sitä nyt loputtomiin jaksaa kuunnella toisen jammailuja? Nyt osaan suhtautua siihen neutraalisti: se on hänen työtään. Samoin mieheni huomioi, että tekee välillä muutakin. Emme yleensä kuuntele kotona yhdessä musiikkia. Väsyn helposti, jos jatkuvasti taustalla soi. Olen kai tulossa vanhaksi? Teini-iässä kuuntelin musiikkia lähes tauotta. Ehkäpä muusikko puolisona on saanut minut arvostamaan hiljaisuutta.

Sairastamisen vaikeus

Ikävä kurkkukipu on piinannut minua jo kahtena päivänä. Aamuisin olo on kauhea, mutta kohentuu parilla ibuprofeenilla. Luulen että on flunssa tulossa. Ajankohta on mitä huonoin, sillä vanhimmalla lapsella oli tänään synttärit. Pohdin pitkään, täytyykö juhlat peruuttaa. Sääli lastani kohtaan voitti, ja juhlat pidettiin. Juhlien siirtäminen olisi mennyt pitkälle, koska seuraavalle viikonlopulle oli jo ohjelmaa. En kuitenkaan halunnut tartuttaa vieraita, joten pysyttelin juhlien ajan sivummalla. Päävastuu oli miehelläni. Itse käsittelin tarjottavia kumihanskat kädessä. Herkimmille (=riskiryhmään kuuluville) vieraille ilmoitin etukäteen mahdollisesta alkavasta flunssastani. Silti poden huonoa omatuntoa että juhlia ei peruttu. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että flunssan voi saada mistä vain, ja moni käy töissä vielä siinä vaiheessa kun kuume ei ole noussut vaikka alkavan flunssan oireita jo on.

Lapsena/nuorena kun sairastin, äitini osti minulle jotain ”helppoa syötävää”. Pötkötin päivät sohvalla katsellen tv:tä. Jos olin oikein sairas, hän käytti kuulolaitetta. Sen avulla hän kuuli, jos huusin apua toisessa huoneessa. Muutoin hän ei kuulolaitetta halunnut käyttää, eikä se minuakaan haitannut. Joskus (kännyköiden tultua markkinoille) saatoin tehdä niinkin, että soitin ”hälärin” kotipuhelimeen, jolloin hälytinvalo alkoi vilkkua. Äitini tiesi tulla katsomaan mikä on tilanne.

Nyt aikuisena sairastaessa minua hoivaa mieheni. Hankalimpia ovat ne tilanteet, joissa koko perhe on sairaana. Silloin hoivaa antaa se joka on vähiten huonoimmassa kunnossa. Onneksi näitä tilanteita on harvoin. Kerran olimme koko perhe vatsataudissa. Silloin pyysin äitini apuun. Ihme kyllä, häneen se ei tarttunut. Onneksi.