Haaste: Kysy jotain, mitä et ole ennen kehdannut kysyä!

Löysin sattumalta mielenkiintoisen blogin, jota eräs nuori kaunis kuuro nainen kirjoittaa. Blogissaan hän kertoo elämästään kuurona. Tärkeimpänä juttuna elämässään hän pitää hevosia, etenkin omiaan. Blogin toivepostauksena on "elämäni kuurona", jossa hän vastaa moniin kysymyksiin kuuroudesta ja kuurona elämisestä. Suosittelen tutustumaan!

Haluan tarjota mahdollisuutta esittää kysymyksiä osittain samaan aihepiiriin liittyen, nimittäin kuuron vanhemman (kuulevana) lapsena olemisesta. Toki kuurouteenkin liittyviä kysymyksiäkin saa esittää, vastailen niihin parhaani mukaan.

Hiljaisuus vs. musiikki

Oma suhtautumiseni musiikkiin on hyvin ristiriitainen. Toisaalta tykkään luukuttaa lempimusiikkiani autossa volumet täysillä. Toisaalta rakastan hiljaisuutta, joskus jopa enemmän kuin musiikkia. Minun on vaikea käsittää, miten musiikki on joillekin ihmisille kaikki kaikessa. Eräs tuttavani sanoi, että hänen koko maailmansa romahtaisi, jos häneltä otettaisiin musiikki pois. Itse en ihan noin voimakkaasti reagoisi.

Mieheni on muusikko. Hän tuottaa levyjä nopeammin kuin minä pysyn laskuissa. Hän on mukana erilaisissa musiikki-projekteissa, enkä ole niistä kaikista perillä. Alussa minusta oli romanttista kun hän tarttui kitaraan ja soitteli suloisia säveliä. Suhteemme syventyessä se alkoi ahdistaa. Mieheni on kyllä musiikillisesti lahjakas, mutta kuka sitä nyt loputtomiin jaksaa kuunnella toisen jammailuja? Nyt osaan suhtautua siihen neutraalisti: se on hänen työtään. Samoin mieheni huomioi, että tekee välillä muutakin. Emme yleensä kuuntele kotona yhdessä musiikkia. Väsyn helposti, jos jatkuvasti taustalla soi. Olen kai tulossa vanhaksi? Teini-iässä kuuntelin musiikkia lähes tauotta. Ehkäpä muusikko puolisona on saanut minut arvostamaan hiljaisuutta.

Avataan nyrkit

Olen pienestä pitäen haaveillut kirjailijan urasta. Tartuin kynän varteen jo ala-asteella, kirjoittaen mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Opettajani kehui mielikuvitustani. Eräs luokallani oleva poika haukkui käsialaani pojan käsialaksi, kun taas minun mielestä hänen käsialansa näytti tytön käsialalta. Yläasteella osallistuin opettajan kannustuksesta runokilpailuun, jossa osa runoista painettaisiin kirjaksi. En voittanut kilpailua, mutta runoni pääsi kirjaan. Murrosiässä lopetin kirjoittamisen. En vieläkään tiedä miten se tapahtui. Jotenkin se vain jäi, luovuus katosi. Myöhemmin löysin keskeneräiseksi jääneen kirjani, johon olin kirjoittanut isoilla kirjaimilla kanteen ”PASKA”.

Haluan kertoa blogissani, millaista on elää ja kasvaa kuurojen vanhempien lapsena kuulevassa yhteiskunnassa. Kirjoitan suomeksi, tietoisena siitä että englanniksi tavoittaisin enemmän lukijoita. En välitä. Myös viittomakielinen blogi kävi mielessäni, mutta se olisi edellyttänyt kameralle esiintymistä, enkä ole siihen vielä valmis.

En tavoittele suurta yleisöä, mutta toivon että kirjoitukseni voisi vaikuttaa edes yhteen lukijaan. Me ihmiset olemme joskus koneita, jotka suoritamme elämäämme. Teemme asioita koska on pakko, koska niin on ollut aina tapana. Isot rattaat pyörivät ympärillämme, emmekä tiedä minne meitä viedään. Haluan, että edes yksi ihminen avaisi silmänsä, katsoisi ympärilleen, uskaltaisi hypätä pois kyydistä ja mennä minne itse haluaa, olla se mikä oikeasti on. Ihminen. Ei koneen osa.

"Anna mun nähdä kun maailma muuttuu
Anna nähdä kun viha unohtuu
Nähdä kun unelmistaan voi tehdäkin totta
Ja oikeus toteutuu
Anna mun nähdä kun muurit murtuu
Anna nähdä kun nyrkit avautuu
Nähdä kun rikas köyhälle ovensa avaa
Ja oikeus toteutuu" (NMB - Utopia)

http://www.youtube.com/watch?v=rWYeL6cnTrU